maanantai 11. maaliskuuta 2013

Suomi Finland, etymologia

Suomen nimestä kaksi yleisimmin käytettyä kielimuotoa ovat germaanikielistä periytyvä Finland ja suomalaisperäinen Suomi. Tutkittaessa tarkemmin näiden nimien juuria, ne periytyväkin samaa tarkoittavasta sanasta. Eräät ovat epäilleet Suomen nimen tulleen sanasta suomaa. Tätä sanamuotoahan tukee nimitys suomalainen, joka merkitsisi siis suomaalaista. Yleensä on taas uskottu Suomen, Saamen ja Hämeen nimen tulleen maata tarkoittavasta sanasta sheme, jota sukua on myös venäjän kielessäkin oleva maata merkitsevä sana zemlja. Eräät tutkijat taas uskovat, ettei edellä olevat arviot pidäkään paikkaansa, vaan Suomen nimi tulee alavaa ja tummaa merkitsevistä sanoista. Lisäksi uskotaan että Suomi sai merkityksensä sanasta suomu ja Finland evää merkitsevästä germaanisesta sanasta fin. Merkittävin yhdistävä nimittäjä fin-kantasanasta johtuvissa sanoissa fin/fine/finis/finish on korkea laatu sen eri ilmenemismuodoissaan ja sen laadullinen loppuun saattaminen. Täydellisyyden, puhtauden ja kirkkauden lopullinen saavuttaminen. Kuolema ja sen kautta saavutettu kuolemattomuus. Nyt vaikuttaakin ettei nimen juurta voida luotettavasti löytää.

Kuitenkin astuttaessa historiaan näille kaikille merkityksille löytyy yhdistävä tekijä tutkittaessa Itämeren suomalaisten vanhaa maanviljelyskulttuuria. Alkeellisissa oloissa ei ollut ensinnäkään käytettävissä lannoitteita, vaan sadon täytyi saada maasta itsestään tarvitsemansa ravinteet. Muinaisen viljelijän on täytynyt etsiä ravinteikkain ja muutoinkin paras maa maksimoidakseen satonsa. Tälläinen maa on etelään alavaksi viettänyt, kostea maa, jossa on neutraalina tai emäksisenä maana monesti lehtomaista puustoa. Viljelysmaaksi etelään päin viettävä maa sopii auringon valon tehokkaan hyödyntämisen vuoksi. Tämä maatyyppi tarjoaa edullisimman lähtöasetelman sadon onnistumiselle. Ravinteita, kosteutta ja auringon valoa. Tälläinen maa on musta maa, se on alava maa ja se on soinen maa. Se täyttää kaikkien yleisimpien Suomen nimen selityksien merkitykset. Balttilainen zeme tarkoittaakin alavaa maata, vaikka venäjän zemlja tarkoittaakin vain maata. Letto on eräs suolle läheinen maatyyppi, mutta suosta poiketen se ei ole hapan, vaan sisältää maatyyppinä paljolti niitä ominaisuuksia, mitä edellä on käyty läpi. "Letto on Suomessa kehitettyyn metsätyyppioppiin kuuluva runsasravinteinen puuton suotyyppi eli ravinteinen avosuo." (Wikipedia) Letto viittaa taas nimenä sanoihin liete ja liettyä, joten mahdollisesti sana on alunperin merkinnyt myös joen penkereitä ja tai merestä kohonnutta maata. Tähän astisia yhdistäen voidaankin päätellä, että suomaalaiset olivat tälläisiä alavaksi viettäneitä ja ravinteikkaita maita viljelleitä maanviljelijöitä.

Jaakko Häkkisen kielitieteellisestä tutkimuksesta, Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa, voidaan tulla samaan suomenheimoisten kulttuurihistoriaa tukevaan johtopäätökseen. "Elinkeinoista maanviljely on jo varhain levinnyt lehtimetsää kasvaville keveille savimaille, kun taas havumetsävyöhykkeellä pyyntitalous on säilyttänyt tärkeytensä monin paikoin viime vuosisatoihin saakka. Suurinta osaa uralilaisen kielikunnan puhuma-alueesta luonnehtii edelleen elinympäristö, joka geologisesti katsoen on runsaiden jokivesistöjen halkomaa alankomaata, ekologisesti katsoen Pohjois-Euraasian havumetsävyöhykettä eli taigaa." (Jaakko Häkkinen 2009) Uralilaisia kieliä yhdistää havumetsävyöhykkeen alavat maat, lehtipuumetsät sekä runsaat jokivesistöt. Ainoastaan tässä ympäristössä esiintyvät uralilaiset kielet, muutamalla poikkeuksella. Unkarilaiset ovat siirtyneet asuttamaan myös aroja, mutta he eivät ole suomenheimoisia. Lisäksi saamelaiset ja samojedit asuvat nykyisin ylängöllä, mutta ovat siirtyneet sinne vasta viime vuosisatoina. Uralilaiset kielet eivät olleet arojen, eikä vuoristojen kieliä, vaan nimenomaan jokien ja alavien maiden kieliä. Tämä kielellinen seikka tukee päätelmää suomenheimoisten olleen suurelta osin veneillä ja laivoilla kulkeneita ja ravinteikkaita jokien lietteisiä maita ja lehtoisia lettoja viljelleitä maanviljelijöitä. Laivoilla ja vesireiteillä oli keskeinen osa suomenheimoisten kulttuurissa. Jokireittien hallinta avasi helpon tien myös kaupankäyntiin, jota suomenheimoiset epäilemättä harjoittivat.

Germaanikielissä suomaata merkitsevä letto oli kuitenkin nimeltään fen. "The word "fen" is derived from Old English fenn. from Proto-Germanic *fanja. Cognates include Gothic (fani), Old Frisian (fenne), Dutch (veen, ven) and German (Fenn(e), Venn, Vehn, Feen, Fehn)." (Wikipedia) Tacitus kutsui vuonna 98 jkr. Germaniassaan suomalaisia fenneiksi ja Ptolemaios 150 jkr. phinnoiksi (finnoi), joista ovat muodostuneet myöhemmin nimet Fennia ja Finland. Iirin kielessä finn tarkoitti viikinkiä, olipa viikinkien löytämä Amerikkakin nimetty Vinlandiksi, mutta suomensukuisten asuinalueet tunnettin tällä samalla nimellä Pohjolassa. Viikingeille taas oli tärkeää löytää laidunmaita, sillä heillä oli karjaa. Viikinkien löytämä Grönland oli nimetty vihreäksi maaksi ja sanan green etymologian uskotaan olevan ruoho, joten Grönland on Ruohomaa. Vin merkitsee vastaavasti vanhassa norjan kielessä niittyä ja laidunta, joten Vinland onkin voinut olla Niittymaa eli Laidunmaa. Tulkinnat viinimarjoista voivat olla hyvin väärinkäsitystä. Irlannissa taas finn tarkoittaa valkeaa ja yhdistän viikingin ja valkean merkitykset toisiinsa jälleen etsimällä ajan ja kulttuurin, jossa nämä sanat kohtaavat. Valkea on tulen yleisimpiä nimityksiä, ja tuli saapuikin kaskeamisen muodossa maanviljelykseen tehostaen sitä huomattavasti. Finn/Fionn MacCumhail oli irlantilainen myyttinen sankari. Fionn merkitsi valkeaa ja kirkasta, joten voidaan olettaa kyseessä olleen auringon valo tai tuli. Nimi yhdistetäänkin Belenus-jumaluuteen, joka oli kelttien auringon jumala (vrt. Bel, Bal). Walesilainen Fionn-muoto on Gwyn, joka vastaa suomalaisista käytettyä nimeä Kven ja myyttinen Gwyn ap Nudd, ´mustunut naama´ näyttääkin nimensä puolesta tulta käyttäneeltä hahmolta. Osalle viikingeistä tuli oli uskonnollinen symboli, heidän haudatessaan vainajansa laivapolttohautauksella, mutta he myös kaskesivat maitaan. Tuli oli heille merkityksellinen sekä uskonnollisesti että maallisesti ja näin voidaan yhdistää viikinki ja tuli toisiinsa. Samalla nimi liittyy vainioiden vehreyteen.

Suomalaisten kulttuurissa tulella oli todellakin osansa monella tapaa. Se oli vanhan tuhoaja ja uuden elämän tuoja. Loppu, kuten kaskenpoltto metsälle, ei merkinnyt muinaisille suomalaisille lopullista loppua, vaan sillä oli Januksen (Juhannuksen) kasvot, jossa loppu oli uuden alku. Tätä kuvaten loppua merkitsevä germaaninen fin tarkoittikin todellisuudessa luuppia, paluuta elämään. Sanat fen/fin merkitsivät kuolemattomuuden saavuttamisen hetkeä. Täydellisyyden lopullista saavuttamista kuoleman kautta. Kaskeamisessa vanha poltettiin, mutta tuhkasta versoi uusi ja runsas sato. Näin maa sai nimen fen. Juhannus oli tulen antaman hedelmällisyyden juhla, jossa kokon roihussa ja auringon ollessa korkeimmillaan juhlittiin uuden kasvun alkamista. Vainajan kuollessa vainaja poltettiin laivassaan, jolloin uskottiin tulen kohisevan roihun vievän vainajan taivaalle uuteen elämään. Näin tulella oli näissä kaikissa tehtävissään samanlainen symbolinen arvo.

"Puhtaimmin lehtimetsävyöhykkeelle ovat siirtyneet itämerensuomalaiset ja mordvalaiset (samoin kuin näiden välissä asuneet ja myöhemmin kadonneet uralilaiset kansat), mutta myös Etelä-Suomen varhaiset (esi)saamelaiset sekä Volgan ja Kaman yhtymäkohdan ympäristössä marit ja udmurtit ovat omaksuneet maatalouden jo suhteellisen varhain eläessään lehtimetsävyöhykkeen ja taiga-vyöhykkeen vaihettumisalueilla." (Jaakko Häkkinen 2009) Itämerensuomalaiset viljelivät maatyyppiä, jota voidaan kutsua eri kielisillä nimillä suomaa, fen ja letto. Lehtipuuvoittoiset letot olivat kaskeamisen kohteita suon sisältämän emäksisyyden vuoksi. "Muita lehdoille suotuisia alueita ovat ravinteikkaat savimaat etenkin suurten vesistöjen varsilla, kallioseinämien juuret ja syvät purolaaksot." (Wikipedia) Nämä kosteat savimaat ovat otollista kasvualustaa lehtometsille. Näitä lehtoisia savimaita itämerensuomalaiset viljelivät niiden oikean happamuuden, ravinteikkuuden ja kosteuden tähden. Lettoja on kaskettu historian aikana myös pelkästään laidunmaiksi ja riistan houkutteluun, vaikka ei varsinaisesti olisi viljeltykään mitään. Tacitus kertoi fennien olleen metsästäjiä, joten voidaan olettaa heidän kaskenneen metsiä pelkästään riistapelloiksi houkuttelemaan isoa riistaa. Riistapeltojahan käytetään edelleenkin metsästyksessä, mutta se on ikivanha metsästystapa. Riistakuoppien ja riistapeltojen yhdistäminen tehostaa metsästystä huomattavasti ja maksimoi saaliin saamisen mahdollisuuden. Tästä kulottamisesta ja kaskeamisesta oli pieni askel viljelyskasvien viljelyyn.

Liettuan nimen voi olettaa olevan yhteydessä, esim. jonkin jumaluuden nimen kautta lettoon läheisesti liittyviin sanoihin liete ja liettyä, joka puolestaan antaisi aiheen olettaa kyseessä olleen jokivarsien viljelijöitä. Letto on varsin usein niittyä, joksi se muuttuu viimeistään kaskettaessa ja sanasta fen uskotaankin tulevan suomalainen sana vainio. Sanan vainio kanssa samaa juurta voidaan olettaa olevan myös nimet Väinä ja Viena. Tacituksen tekstien mukaan kartanpiirtäjä Kiepert sijoitti fennit Väinäjoelle joka olikin Balttiassa suomensukuisten heimojen pääjokia. Väinän nimellä tunnettiin myös itäsuomalaiset. Itämerensuomalaiset olivat maita kaskeavia ja vesiä kulkevia heimoja, jota kuvaten meidän kansanrunoudessamme Väinämöinenkin on maita kaskeava merien mies. On esitetty, että Finland tulee evää tarkoittavast sanasta fen ja Suomi taas sanasta suomu. Nämä kumpikin liittyvät merenkulkijaan. Väinäkin on salmea ja suvantoa kuvaava sana suomensukuisten kansojen kielissä. Näilläkin tavoin Finland ja Suomi saavat merkityksiä, jotka eivät ole ristiriidassa kokonaiskuvan kanssa. Tumma-merkitykseen liittyen ravinteikas alava maa oli mustaa, sitä se on ainakin kaskettuna. Voimme siis olettaa kaikki merkitykset yhdistäen, että itämerensuomalaisia kutsuttiin alavia maita, jokien lietteisiä penkereitä ja lehtipuuvaltaisia lettoja mustiksi kaskeamalla viljelleiksi suomaalaisiksi eli fenneiksi.

Nimien Finland ja Suomi merkityksiensä perusteella voidaan olettaa kuuluneen jokia ja meriä kulkeneiden suomenheimoisten maanviljelyskulttuuriin. Balttia on geneettisesti vahva suomenheimoisten asutusalue ja geneettisesti juuri Liettuan ympäristössä ovat suomalaisten lähimmät sukulaiset (N1c1-isälinja). Samaisella alueella on myös vahvat merenkulun perinteet ja sieltä kaskeaminen saapui Suomeen. He olivat viikinkien eli finnien määreet täyttäviä heimoja. Viikinki ei nimenä merkinnyt etnistä kansanosaa, eikä minkään valtion kansalaisuutta, vaan määrättyä kulttuuria harjoittavaa kansanosaa. Kuten viikinkiäkään ei voinut määritellä yhdellä sanalla, ei fennienkään nimi ollut vain yhtä asiaa merkitsevä. Tämän lisäksi vanhat nimet olivat alkujaan uskonnollista perua. Niin babylonialaiset, assyrialaiset, helleenit kuin roomalaisetkin ovat saaneet nimensä harjoittamansa uskonnon symboleista. Samalla tavoin kuin heidänkin, myös fennien kulttuuri määritelläkseen on fennienkin nimeen täytynyt liittää monta eri määritelmää uskonnollisesta maalliseen. Näin on löytynyt nimellemme alkulähde. Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomaalaisia.

Ei kommentteja: