Suomen vaakunan symboliikka

Suomen vaakunan merkitystä ja alkuperää selvitettäessä haluan kiinnittää huomion muutamiin eri kulttuureille yhteisiin sanoihin, jotka omalta osaltaan todistavat myös Suomen ja Sumerin kulttuurien yhteistä alkuperän tuhansien vuosien takaa. Sumerissa kissa oli ´tukiseinä´ tai ´kantava seinä´ ja ki on yleinen maata kuvaava sana. Miltei kaikissa muinaisien kulttuurien äitimaan jumalankuvissa leijonat tukevat molemmilta sivuilta ja kannattelevat jaloillaan äitimaata. Maanperustusta symboloi leijona, eläinten kuningas. Valtaistuin olikin sumerissa guzza ja tuoli akkadin sumerissa kussû ja hebreassa kisse, mutta kreikan kielessä gissa onkin ´kivi´. Assyrialaisen maaemon nimi oli puolestaan Kishar. Kivet ja vuoret olivat maaemon valtaistuimia, joilla niitä palvottiin. Näinpä selviää miksi valtaa symboloiva leijona on suomen kielessä kissa. Leijona oli siis maanperustus, valtias ja hallitsija. Kissa onkin varsin hyvä sana näyttämään, että samojen sanojan etymologia on usein yhteinen kielestä riippumatta.

Sumerin king ´määräys´ alkaa myös maata merkitsevällä sanalla ki, joka on kreikan kielessä ge, josta johtuu gaia ´maaemo´ (vrt. kissa/ki ja gissa/ge). Ihmisen suu ja siitä johtuva tie vatsaan, vastaa symboliikassa manalaa. Suu on syöjä, mutta samalla syöminen pitää elämää yllä. Manalaa kuvaavasta ihmisen suusta tulevat myös sanat. Sillä, jolla oli valta päättää elämästä ja kuolemasta oli kaikkein ylin valta. Leijona antoi käskyn, sillä juuri manalan valtiaalta uskottiin löytyvän syntysanat, jolla kaikki luodaan. Tämän valtiaan laki oli kaikkein ylin laki, josta syystä leijonasta tuli vallan tunnus. Mahdollisesti tästä määräyksiä antavasta sanasta periytyy englannin sana king ´kuningas´ ja leijonasta tuli kuninkaallinen tunnus.

Sanan tunnetuin symboli on taasen miekka, joka kuvaa myös lakia, kuninkaan suullisesti antamaa määräystä. Miekka Suomen leijonan kädessä kuvaa tätä lakia. King-sanan merkitys melko läheinen sanojen guzza, kussû ja kisse kanssa, koska näissä kaikissa kyse on valtaistuimesta. Tästä syystä myöskin Raamatussa Juudan tunnus on leijona, koska hän oli maan hallitsija. Tämän kautta ymmärrätte myös Gilgameksen voiton leijonasta. Hänen uskottiin hallitsevan maan perustuksen voimat, voittaneensa manalan valtiaan eli kuoleman ja saaneen jumalallisen tiedon ja vallan.

Maaemo on merkinnyt muinoin myös lutkaa, koska tuottaa elämää kaikille ja suomalaisessa kansanrunoudessa tämä ilmaistaan sanoin ”Portto Pohjolan emäntä.” Kun sitten tarkkailemme elämää, huomaammekin aina vaan tulevan uusia ihmisiä ja vanhat muuttuvat maaksi, josta ne ovat tulleetkin. Siispä elämä on sidoksissa maahan, saveen. Savi on ihmisen elämän hauta, josta se jälleen virkoaa eloon. Sumerin ma ´äiti´ muodostaa sanana hyvin selvästi yhteyden suomalaiseen maahan, maaäitiin. Kun ihmiset lisääntyvät ja muuttuvatkin ihmispaljoudeksi, voidaan luoda sumerilainen sana ma+h, ´äti´ + ´paljous´, sillä sumerissa h-kirjain merkitsi suurilukuisuutta. Paljouden äti oli naarasleijona. Mah merkitsi sumerissa suurta tai suuria tekoja ja on myös suomalaisten sanojen mahtava ja mahti kantasana. Jos huomaamme kasvun maan päällä olevan rajua, eli erittäin voimallisella tavalla tapahtuvaa, voimme lisätä sumerilaisen etuliitteen ur. Voimallista petoa tai soturia kuvaava sana on sumerissa on ur. Ur merkitsi sumerissa myös voimakasta hallintokaupunkia. Ur oli sumerissa yleensä etuliite oman tyyppinsä vahvimmalle, mutta myös kreikan- ja suomen kielen uros ovat samaa perua. Näin erittäin suurta lisääntymistä, joka on lisäksi peto kuvaa sana urmah, leijona, maan elämänvoiman perustus. Näin urmah kertoo maan valtiaan leijonan olevan perustus ihmisten paljoudelle, mutta toisaalta sen olevan myös samanlainen kansojen syöjä, urohon upottaja kuin Tuonelan virta. Leijona on tulen ja tuhon symboli, mutta myös uuden elämän synnyttäjä, joka pukeutui niin auringon kuin maan sisässä ärjyvän laavankin tuliseen pukuun. Ja auringon puolestaan uskottiin syntyvän maan sisästä nousten idästä. Leijona merkitsi siis tulta ja erilaiset tapahtumat ja paikat, joissa tuli oli mukana olivat vain tämän jumaluuden eri ilmenemismuotoja. Leijona oli myös perustava voima, joka mytologiassa tarkoitti siemenen antanutta kantavanhempaa. Tätä perustajaa kuvaten leijona kantoi hartioillaan maata, sillä maa oli perustettu sen päälle. Maan sisällä ärjyi tämä tulinen peto, joka saattoi joskus syöksyä esiin tuhoten ja tappaen muuttuen sen jälkeen kallioksi kuten maaemo, jonka kohdusta se oli syöksynyt. Tulinen leijona on tavallaan maaemon eräs olomuoto ja ne ovat niin tiukasti toisiinsa kietoutuneita, että niitä on vaikea erotella toisistaan. Tässä kuoleman tulessa hallitsi kuitenkin kuoleman voittanut manalan jumala, joka oli eri jumala kuin maaemo.

Tähän tuleen liittyy jä tätä tukee Kaleva-nimen etymologia. Kaleva merkitsee väkevää ja toisaalta punaverkaista suomalaisissa kielissä. Punaverkainen on kuninkaallinen merkitys. Leijona on väkevä ja kuninkaallinen. Suomen vaakunan leijona on Kalevan symboli. Sumerin gal ´suuri´ ja ´kohtu´ ja gallu ´Manalan demoni´ kumpikin johtavat samaan päätelmään manalan pedosta. Hebrean kalev ´koira´ merkitsee myöskin vahvaa. Koira oli siis sumerissa ur ja hebreassa kalev, koska niihin liitettiin käsitys suuresta lisääntymisestä, voiman merkitessä hedelmällisyyden voimaa, eikä sellaista raakaa voimaa kuin nykyisin. Taivaan voimakkain tähti Sirius, Koiratähti on nimetty suomalaisittain hebrean kielen mukaan Kalevan tähdeksi merkiten näin väkevää tähteä. Muinaisten kansojen suussa väkevä saa samanlaisen hedelmällisyyden voiman merkityksen, joka kätkeytyi myös leijonan symboliin maaemona ja samalla Manalan vartiokoirille löytyy selitys. Uskottiinhan muinoin Suomen olevan koirankuonolaisten maa.

Nyt muistuukin mieleen vääjäämättä suomalainen sananlasku, jossa kissalla on yhdeksän elämää. Samat yhdeksän löytyvät myös "Suomen kissasta" eli leijonavaakunasta, yhdeksän ruusuketta. Katolista aikaa vanhemman suomalaisten kulttuurin symbolinen yhteneväisyys löytyy myös Egyptiin, sillä Egyptissä kissajumala oli arvostetussa asemassa ja lisäksi egyptiläisten mukaan tällä jumalalla oli Suomen vaakunassakin tunnetut yhdeksän henkeä. Onkin mahdollista tämän yhdeksän olevan egyptiläistä perua ja tulleen daanien/goottien tuomana suomalaisille, sillä Babyloniassa ja Aasiassa leijonalla oli seitsemän henkeä, josta se on jäänyt perintönä nykyajan Italiaan. Goottien tunnus oli leijona, mutta myös heidän nimensä viittaa sen merkinneen gattia, kissaa (vrt. nimet Gauto, Gauzo, Gozo, Cozo, Kosso, Goza, Gossa). Gootista muodostuu myös sanat juutti ja jätti, sillä g-kirjain ääntyy usein germaanikielissä j:nä. Juuteilta arvatenkin periytyy Tanskan vaakunan yhdeksän elämää kuvaavaa sydäntä. Egyptiläiset palvoivat leijonan tähdistön tähtiä ja voitaisiin kysyä olivatko heidän mytologiansa luotu tähdistöjen mukaan, vai onko mytologioille etsitty niille sopivat tähdistöt. Jälkimmäinen on varmastikin se todennäköisin vaihtoehto. Yhdeksän on päättymättömän elämän kiertokulun luku. Egyptissä tämä luku on ollut leijonan luku, ikuisesti jatkuvan elämän luku. ”Pohjan eukko, keldahattu, Said on yheksän poigoa” kertoo kansanrunokin. Tälle symbolille etsittiin taivaalta sille sopiva tähdistö, joka nimettiin leijonan tähdistöksi. Yhdeksän kirkkainta tähteä muodostavat leijonalle asennon, joka on hyvinkin antanut sfinkseille niille tunnusomaiset piirteet makaavana ja pystypäisenä.

Suomalaisessa mytologiassa hengitys oli suuren hengen tuuli, joka ihmisen ruumiissä liikkuessaan oli ihmisen elämä. Kun henki lakkasi kulkemasta ja ihminen henkäisi viimeisen henkäyksen, myös ihmisen henki poistui viimeisen henkäyksen mukana ruumiista suureen tuuleen, suureen henkeen linnunradaksi öiselle taivaalle. Ilma on hengen vertauskuva Raamatussakin Jumalan puhaltaessa elämän hengen ihmisen sieraimiin. Puhua ja puhaltaa ovatkin samaa sanajuurta, sillä tuuli kuvastaa myös luomisen henkeä eli sanaa. Kalevalassa etsitään syntysanoja aina uutta luodessa ja tuuli hedelmöitti Pohjolan emännänkin. Vaikka yhdeksän henkeä voivat esiintyä vaakunassa yhtä aikaa, normaali elämässä niiden kuvaamaa yhdeksää henkeä ei voi käyttää kuin yhtä kerrallaan, sillä kaikki muut ovat vapaudessa suuressa tuulessa. Tästä tullaan siihen johtopäätökseen, että pitää olla joku tapahtuma, jossa henki vaihtuu.

Symboliikkaa tutkimalla tullaan siihen tulokseen, että tässä tapahtumassa täytyy olla kyse linnusta, sillä lintu oli tässä ilmassa eli hengessä elävä olento, niinpä linnunrata on saanut nimensä tästä joutsenentiestä, joka lukemattomien henkäysten ja nuotioiden savujen virtana yhtyi suuren hengen virraksi, kuin savujuovaksi öiselle taivaalle. Toisaalta tämän hengen täytyi laskeutua maan syvyyksiin, äitimaan kohtuun aina saadessaan siellä uuden ruumiin. Lintu kuoriutuu munasta, joka on maan muotoinen. Näistä syistä linnusta tuli hengen vertauskuva. Tästä luonnon tapahtumasta saa alkunsa feenikslinnun taru. Pohjolan emännän kohdun eli manalan tulimeren kautta feenikslintu eli elämän henki nousee kuolleista uudessa ruumiissa. Tarujen feenikslintu polttaa itsensä ja syntyy tuhkasta uudelleen. Kuten ei elämääkään voi elää kuin yhtä kerrallaan, ei feenikslintuakaan tarujen mukaan voinut olla maan päällä kuin yksi kerrallaan.

Koska muinoin uskottiin tähtiin kirjoitetun kaiken tiedon, löytyy öiseltä taivaaltakin suvantolainen tuonelan virralta. Vainajien viimeiset henkäykset nousivat henkien suureen tuuleen linnunradalle samalla tavoin kuin Väinämöisen kansan kokkona poltetussa laivassa heidän kuninkaansa siirtyi vainajana savupatsaana tummuvalle taivaalle, ylittääkseen laivoineen tämän tuonelan virran, saapuakseen toiseen maailmaan virran toiselle puolelle. Tässä hetkessä, laivan muuttaessa muotoaan aineellisesta aineettomaksi ja laivan kylkilautojen muuttuessa kokon siiviksi, joiden kohistessa tulisessa tuulessa noustessaan korkeuksiin, saattoi kuolemattomuuden voitonriemussa kuninkaansa lähtöä seuraava mies Volgalla nauraa ääneen ja huutaa tuuleen: "Koska hänen Herransa rakastaa häntä, hän lähettää tuulen, joka vie hänet hetkessä pois." Kun kokkolintuna palanut laiva oli siirtynyt savuna taivaalle, se nähtiin kiitävän joutsenen hahmossa öisellä taivaalla linnunradan savujuovassa uuteen elämään. Joutsenen tähdistö kuvaa tätä tuonelan joutsenta ja se sijaitseekin juuri tällä tuonelan virtaa kuvaavalla linnunradalla aivan kuin tuonelan lautturin laiva. Se on Väinämöisen eli suvantolaisen ja savolaisen sekä myös savulaisen tähdistö, sillä linnunradan savujuova oli taivaalla tämä tuonelan virta.

Savulaiset polttivat vainajansa, jolloin samankaltaiset sanat tuli ja tuuli kuuluivat siihen hetkeen, kun vainaja tuli tulisessa tuulessa, palona palaen palasi, saavuttaen savuna savuttaen taivaan uudessa ruumiissaan. Näitä kolmea sanavariaatiota ei voi nykymerkityksessään käsittää merkitykseltään yhteisiksi, mutta laivan hiilloksella nämä miehet tiesivät niiden kaikkien tarkoittavan samaa. Näin Kalevalan manalan tulinen pyörre saa selvityksen, sillä tulisena kohisevasta kokosta kohonnut linnunradan tulinen ja savuinen virta pyöri Pohjantähdessä olevan manalan suuaukon ympärillä kuin tulisen virran verenpunainen pyörre manterettoman maan ympärillä. Niin kuin Kuun sirppi, jonka laiva roihahti tulipalloksi palaen tuhkaksi, mutta syntyen jälleen uudelleen joka kuukausi, samalla tavoin palaa savulainenkin jälleen. ”Tarsilainen poltettihin, Venehessä vaskisessa, Purressa rautapohjassa. Sen kypenet kylvettihin, Peltohon perittömähän, Muahon manterettomahan.” Suomen kielen sanojen etymologia pohjautuu suurelta osin kuurilaiseen kulttuuriin, jossa vainajat poltettiin laivassaan, mutta samankaltainen sanojen kaksoismerkitys löytyy myös englannin kielestä muodossa born, ´syntyä´ ja burn, ´palaa´.

Orfeus muuttui kreikkalaisessa tarustossa Joutsenen tähdistöksi ja Orfeusta ja Väinämöistä yhdistää soittotaito Orfeuksen soittaessa lyyraa ja Väinämöisen kanteletta. Lyyra ja lyriikka ovat etymologialtaan yhteisiä sanoja ja tämä soitto- tai oikeammin laulutaito kuvasi syntysanojen osaamista. Niinpä Orfeus sai manalan voimat pysähtymään soitollaan, mutta saman teki Väinämöinenkin laulaessaan kuoleman voimaa kuvaavan Joukahaisen suohon. Tästä syystä Joutsenen tähdistön vieressä on Lyyran tähdistö, sillä se kuvaa Väinämöisen hallitsemia syntysanoja. Lähistöllä on myös Nuolen tähdistö ja se liittyy tuonelan joutsenen ammuntaan toisaalla Kalevalassa, mutta joutsen ja jousi ovat muutoinkin sekä sanoina että symboleina samasta lähteestä. Kotkan eli kokkolinnun tähdistökin sijaitsee linnunradalla. Pohjantähdessä kokkolintu, käki koivun latvassa on tavallaan toisintoina Joutsenen ja Kotkan tähdistöissä, jotka kiertävät tämän manalan virran suurella pyörteellä. Symboleina kokkolintu, jousi, joutsen, vene ja Pohjantähti ovat sama symboli. Kuoleman lautturin lautta tuonelan virrassa. Joutsen tuonelan virrassa. Jousi mustassa vaakunassa. Joutsenen tähdistö linnunradalla henkien suuressa tuulessa ja Pohjantähti taivaalla manalan virran suurella pyörteellä. Valtava kuoleman virta ja uuden elämän siemen. Savolaisten joutsenen salaisuus on selvääkin selvempi. Juhannuskokot järvien rannoilla koivuineen, Suomen joutsen ja tähdet Suomen leijonavaakunassa ovat savolaisten kulttuurin antama leima Suomelle. Savolainen Juhannus kylpee Pohjolan kesäyössä salaisuuksiaan peittämättä.